Jäätanssijoiden salaisuus

Olen miettinyt tässä tänä talvena, että mistä löytäisin niin sanotusti taitoluistelun salaisuuden. En ole mitenkään erityisen innostunut yleensäkään mistään jäälajeista (vaikka kiekon arvoturnaukset tuleekin koluttua läpi joka vuosi). Varsinkin juuri siksi haluan purkaa kysymyksen: miksi taitoluistelu on niin suuri laji? Jotta ymmärtää nykypäivää, täytyy usein palata menneisyyteen...

Taitoluistelun juuret ovat tietysti siellä, missä jääkiekon ja pikaluistelunkin eli Amerikassa. Kotipuolessa laji on kuitenkin vain laji muiden joukossa, mutta muun muassa Aasiassa siitä on kehittynyt jotakin paljon suurempaa. Taitoluistelu ei ole siellä vain jääkiekon kauniimpi ja tylsempi muoto, vaan silkkaa taidetta. Maailman tällä hetkellä paras taitoluistelija on ainakin omasta mielestäni Etelä-Korean Kim Yu-Na, mikä on selvä osoitus siitä, että kaikkein laveimmat jäät ovat idässä. Ja kun pääsin puhumasta taiteesta, niin siitä päästäänkin sujuvasti sanaan kulttuuri. Ikuisuuskysymshän on, onko urheilu kulttuuria. Taitoluistelu toimii kyseisen sanan kanssa, koska se on täynnä tanssimista ja musiikkia, luomisen vimmaa. Siinäkö taitoluistelun salaisuus? Ainakin luultavasti joku perinteiseen tunneurheiluun kyllästynyt saattaa yhä uudelleen istua jäähallin tai olohuoneen istuimelle nauttimaan henkeäsalpaavista elämyksistä.

Tuossa viikonloppuna taitoluistelun EM-kisoissa kotimaiset toiveet olivat Kiira Korvessa. Lyhytohjelman jälkeen Korven johto oli niin häkellyttävä, että odotukset nousivat rytinällä historialliseen arvokisakultaan. Se, että hän tipahti vapaaohjelman viattoman niiauksen ansiosta kolmanneksi ja se, että Euroopan jääkuningatar Carolina Kostner pyörähteli ällistyttävästi hopealle lyhytohjelman ongelmien jälkeen kielivät taitoluistelun harvinaislaatuisesta herkkyydestä. Kilpailu kestää yhden kilpailijan osalta vain muutaman minuutin, mutta sekunnin murto-osissa kaikki unelmat voivat olla murskattuna. Sekin on lajin kiehtovimpia puolia, ihminen kun ei ole robotti, vaan haavoittuvainen olento. Syvällisessä mielessä taitoluistelu ja mäkihyppy ovat läheistä sukua toisilleen; sen ymmärtäminen on salaisuus sinänsä.

(Katso Kostnerin hämmentävä luistelu: http://www.youtube.com/watch?v=TiIo60C_Uco)

Hulluja nuo suomalaiset

Suomalaiset ovat tunnetusti olleet parhaimmillaan varsinkin niissä lajeissa, joissa sunnilleen hengenvaara on olemassa kilpailussa kuin kilpailussa. Mietitäänpä nyt vaikka: Mika Häkkinen ja Formula 1, Tommi Mäkinen ja ralli, Matti Nykänen ja mäkihyppy, Jussi Seljas ja F1-veneet ja lumilautailu. Näistä jälkimmäisen lajin menestyksestä on saatu maistuvia todisteita tällä viikolla lajin MM-kilpailuissa. Urheilumaailmassa (ja sen ulkopuolella) Suomi on tunnettu välillä älyvapaasta rohkeudesta ja heittäytymisestä, ikävyyksiltä välttymättä.

Lumilautailu on kehitetty 1960-luvulla missäpä muuallakaan kuin Jenkkilässä, eräänlaiseksi lainelautailun talviseksi sisarlajiksi. Euroopassa lumilautailun ovat ainakin tilastollisesti yhtenä parhaimmista omaksuneet suomalaiset, jotka lähtevät jokaiseen kilpailuun metallinkiilto silmissään. Kenestä tahansa ei kuitenkaan ole lumilautailijaksi, sillä pienikin epävarmuus tai virhe voi olla kohtaloksi. Maailman ehdotonta eliittiä oleva Peetu Piiroinen viikko takaperin osoitti lumilautailun raakuutta; loukkaantua voi teräksenluja ammattilainenkin, jolloin pilalla on monta mahdollisesti menestyksekästä kisaa. Ei silti, hehkuttamista on riittänyt joka tapauksessa tammikuun ratoksi tarpeeksi. Eikä siihen ole tällä kertaa tarvittu joukkueluistelua tai -voimistelua.

Petja Piiroinen, Markus Malin, Enni Rukajärvi ja Ville Paumola, kaksi kultaa ja kaksi pronssia. Suomalaiset taiteentekijät lumella, jotka ovat saavuttaneet suuria kansainvälisissä hyppyreissä ja kouruissa. Varsinkin yksi heistä sykähdytti minua erityisen paljon, ja hän on sinivalkoinen harvinaisuus sillä tavalla, että häntä voidaan ihan oikeasti kehua lajissaan maailman parhaaksi. Enni Rukajärvi teki MM-kisoissa slope stylessa melkein täydellisen suorituksen ja oli täysin ylivoimainen mestari. Mielettömän hienoa, että naisetkin ovat päässeet yhtä edustavaan asemaan kuin miehetkin. Eikä Enni Rukajärvenkään päätä taida hirveästi palella hyppyrin nokalla.  

(Katso Enni Rukajärven suvereeni kultalasku: http://www.yle.fi/urheilu/lajit/alppilajit/lumilautailu/2011/01/rukajarvi_tyylitteli_slopestylen_mm-kultaa_2307535.html)

Tour de Ski pysyy raiteillaan

Mäkihypyn Keski-Euroopan mäkiviikko on puhuttanut tänä vuonna niin hyvässä kuin pahassa - enemmän pahassa. Siihen verrattuna maastohiihdon Tour de Ski -kiertue on alkanut uneliaasti kuin vanhainkodin viikottainen bingoilta. Saksassa homma ob toiminut ladunvarsilla tyylikkäästi, ja tuomaritoiminta on ollut ansiokasta. Kun kaikilla on tiedossa, kuka ottaa vastuuta, ongelmilta vältytään. Näin hiihtoa voi todella verrata olosuhteiden vaihtelulle neutraaliin bingoon.

Norjalaishiihtäjä Petter Northugin yhdistelmäkisassa saama rangaistus osoitti tuomarineuvoston kyvyn ottaa ohjat omiin käsiinsä ja tehdä konkreettisia ratkaisuja. Northug pujotteli härskisti kilpakavereidensa edessä juuri ennen väliaikapistettä, jossa sen hetken kolmen kärki sai hyvityssekunteja tourin kokonaiskilpailuun. Toimintansa takia vuoden 2008 MM-kisojen hiihtokuninkaan saamat hyvityssekunnit otettiin pois. Se oli asiallinen veto kisan jurylta. Northughan on ollut kauden ylivoimaisesti puhuttanein mieshiihtäjä ensin loukkaantumisensa ja sitten outojen tempauksiensa ja sitoutumattomuutensa johdosta. Kaiken maailman väännön ja käännön ja median paineen keskellä Petterin pää on pysynyt kylmänä laduilla. Hän on yhä edelleen yksi nykypäivän valovoimaisimmista maastohiihtäjistä. Kuka voisi väittää, ettei se mies ole viihdyttävä persoona osana modernia talviurheilua?

Ja Norjasta päästäänkin sujuvasti tänne eteläiseen naapurimaahan. Toisin kuin norskeilla, Suomessa on ollut hetken aikaa seesteinen vaihe miesten maastohiihdossa, kun johtotähti on puuttunut. Moni varmaan kaipailee yhä Jari Isometsää. Viime talvena uusi sankari ilmestyi jatkamaan perisuomalaista perinnettä voittamalla Davosin 15 km:n vapaan hiihdon. Matti Heikkinen. Seurasin hämmästyneenä, kuinka sama mies teki historiaa viemällä eilen ensimmäisenä suomalaisena maailmancupin yhdistelmähiihdon, jättämällä vastustajansa seisomaan ja kääntämällä uuden sivun kotimaisessa hiihdossa. Heikkinen melkein omin käsin pitää huolta uskosta sinivalkoisiin suurtekoihin suksilla. Hurjakuntoinen ja hieno urheilija, parhaimmillaan aivan Northugin ja kumppaneiden tasoa. Tästä miehestä kuullaan uudestaan pikemmin kuin pian.

(Katso, mitä Heikkinen teki historiallisen voittonsa jälkeen: http://www.yle.fi/urheilu/lajit/hiihtolajit/hiihto/2011/01/suomalaisvoittaja_tulistui_italialaishiihtajalle_quotstanaquot_-_katso_video_2261600.html)

Sekaisin kuin seinäkello

Hurja riemun huuto, katse tiukasti television kuvaruudussa. Huuto vaihtuu pettymyksen karjaisuun. Kädet pään päälle, ja korviin tulvii selostajan parkuminen. Ville Larinto makaa Garmisch-Partenkirchenin mäkimontussa raajat levällään. Vain hetkeä myöhemmin Matti Hautamäki liirailee knock out -pariaan heikommin vain 122 metriin ja tuomitaan ulos toiselta kierrokselta. Pettymys laskeutuu suurten odotusten tilalle olohuoneeseen. Näihin lauseisiin kiteytyy mainiosti legendaarisen uudenvuoden kilpailun tunnelma vuonna 2011. Sekava.

Garmischin kisa näytti pitkään sujuvan kuin sen arvolla sopiikin. Kierroksen puoliväli oli kriittinen hetki, jolloin kilpailun johdolla olisi pitänyt hälytyskellot kilkattaa. Sitten mentiinkin jo siihen, että Larinto konttaa ylipitkän hyppynsä, jolloin peli on menetetty. Tuulien pyöriminen vaikutti lopulta niin oleellisesti hyppyihin ja sijoituksiin, että se vähän latisti tunnelmia. Vähän. Mutta omasta mielestäni tilanteessa on vähän vaikea syytellä yhtään ketään ja varsinkin vatvoa tapahtumia jälkikäteen. Itävallan mäkijoukkueen päävalmentajan tutut manailut päällikkö Walter Hoferille ja ties kenelle eivät auttaneet mitään. Oikeastaan, koko päivä kannattaa suosiolla siirtää unholaan.

Kilpailun menestyjillä kaikki kunnia onnistumisestaan, he ansaitsivat ja ehdottomasti voittivat paikkansa tulosliuskan kärjessä. Simon Ammann, kiistatta kierroksen kaunein hyppy. Pavel Karelin, vihdoin uutta venäläistä menestystä niittänyt mäkimies, taisteli vahvall fysiikallaan ansiokkaasti. Suomalaiset Janne Ahonen ja Anssi Koivuranta, saivat apua tuulenvireiltä mutta tuurilla ei mäkihypyssä oteta sijoja viisi ja kuusi. Kun tarkastellaan taas Morgensternin, Larinnon, Hautamäen ja Koflerin sijoituksia, he olisivat kaikki ansainneet jotain ihan muuta.

Huomenna mäkiviikko suuntaa Innsbruckin puolelle. Arvioni mukaan maanantain osakilpailu on pieni ongelma Itävallan miehistölle. Syyt: Garmisch-Partenkirchen oli vaikea ja kohtalokas joka ukolle, ja - kaikkihan sen tietävät - itävaltalaisfanit vaativat vähintään kuuta taivaalta vuodesta toiseen bergisel-mäestä. Simon Ammann saattaa olla yllättävänkin lähellä viedä koko kiertue nimiinsä, eikä saa unohtaa Hautamasaa ja Malyszin Adamia.

(Katso Villen kohtalokas kaatuminen: http://www.youtube.com/watch?v=qJVeAQcXDvs)